Tulisielu. Rakastan tulta. Ja sipulia. Entä sinä?
Huomaan vielä aika ajoin ajautuvani kiivaaseenkin keskusteluun itseni kanssa. Milloin mistäkin aiheesta ja välistä toki toisten ihmisolentojenkin kanssa.
Sitten ikäänkuin moitin itseäni, etten osaa ottaa asioita tarpeeksi vakavasti. Siis ajatella, eikö kuolema ja sairaus ole oikeasti, siis aikuisten oikeasti vakavia asioita?
Says who?
No kyllä siinä sitten hymy hyytyy kun jos itse oot oikein sairas.
No niin varmasti on, ja voin sanoa että niin monen tunnin ajan tänään kun päätäni särki, ja ei mikään lääke auttanut, en hirveästi hekotellut ja mietin että no niin, nyt minä sitten ansaitsin tämän.
Mutta. Mitäs siitä. Mistä me kukaan tiedetään tai osataan täällä olla oikein tai niinkun pitäs. Mikä meistä kukaan on toinen toistansa tuomitsemaan. Perusasiat. Niiden äärelle palaan koko ajan tiiviimmin. En ota asioita itsestäänselvyyksinä tai niin että kyllä minä osaan tahi tiedän. Minä mistään mitään tiedän. Heppu on päättänyt antaa Miulle ”vähän” oudon luonteen/persoonan ja aika lailla vinksahtaneet aivot.
Mutta mitä minä niistä, kun saan nähdä tulilintuja ja sipulininjoja. 😂🤣🙈😀😃
-Ai, mikä?
-Me ollaan ihan veitsen terällä nyt.
-Puhuuko sisäinen vaistosi ja sydämesi?
-Kyynelehdin jo.
-Älä huoli. Sipuloima (lue:The Voima) on meidän kanssamme.
-Jos tästä silpoudun, palaan entistä versompana takaisin elämään.
-Sipulimainen Siunaus versoni, sillä sipuli!
Nauretaanhan aina kun tavataan, vaikka vähän itkettäisikin? Oma supervoimani taitaa olla että voin tehdä molempia yhtä aikaa, ilman sipuliakin!
Rakkaudella, Teija Pelonteidensa emoalus 💜